lauantai 27. joulukuuta 2014

yöheräily helvetti

Tämä on sellainen aihe, jota olen kierrellyt. En halunnut tuoda sitä tänne blogini puolelle, sillä pelkäsin jotain mitä en oikeastaan osaa sanoa? Ehkäpä pelkäsin tapojeni lyttäystä tai kovia kokeneempien äitien hyökkäystä turhan päiväiseen ruikutukseeni? Nyt, kun tuo asia on historiaa haluan purkautua.

Haluan muistella sitä pahaa oloa, minkä univaje minulle aiheutti. Toivon sydämeni pohjasta, että te ketkä joudutte siitä vielä kärsimään huonosti nukkuvienne lastenne kanssa, että saisitte kertomuksestani vertaistukea tai edes pientä toivon hiventä uupumuksenne keskellä.
Aloitetaan sieltä pahimmasta päästä. Iltaisin aloin käyttäytyä kuin uniongelmista kärsivä ihminen, olin todella vihainen sekä samalla sulkeutunut. Suutuin sekä itkin aivan turhanpäiväisiä asioita kuten pesemätöntä pyykkiä. Pelkäsin, sekä yritin kaikin keinon vältellä yön saapumista kotiimme. Mutta taikurin lahjoja kun en omista, niin se kuu ilmestyi taivaalle joka päivä vaikka kuinka taistelin vastaan. Teki vain mieli hakata omaa päätä seinään sekä  juosta ulko-ovesta pakoon.

Mutta sitten kun olisi tarjolla niitä hetkiä, että voisi ihan luvan kanssa poistua ovesta ulos, en lähtenyt. Useamman kuukauden pysyttelin poissa ihmisten ilmoilta, toki minä kaupassa kävin sekä hoidin pakolliset menot, mutta mitään ylimääräistä en päivä ohjelmaamme sopinut. Ja jos sovin, peruutin ne aamulla valvotun yön vuoksi. Entäpä sitten parisuhde, ei varmaan tarvitse raportoida? Kyllä te tämän asian kokeneet tiedätte mitä se on, silloin kuin toinen puskee päivästä läpi kyynel poskella? Ihan vain siksi, koska on pakko.





Näin jälkikäteen, olisin ehkä tarvinnut ulkopuolista apua. En nyt välttämättä tarkoita mitään terapiaa, vaan ihan sitä kuuntelevaa ulkopuolista ihmistä. Toki olisihan sitä ollut tarjolla, minä kun en vaan avannut suutani. Mielessäni ajatus "itseppähän olen lapseni hankkinut". Pidin kiinni kaikesta turhasta, en halunnut olla luovuttaja kenenkään silmissä.

Siinä vaiheessa kun sylkäisin illalla hammastahna vaahdot lavuaarin sijaan peilikuvaani, alkoi omat hälytyskellot soida. Tuli romahdus. Useita tunteja kestänyt itkupotku raivari. Sinä hetkenä olin täysin varma, että jokaisen oppaan ja opuksen joka ikinen neuvo on nyt kokeiltu, epäonnistuneesti. Tuona iltana kyynelten keskeltä happea haukkoen päätin käyttää viimeisen oljenkorren vaihtoehdoistamme.

Se julmalta kuullostava keino, huudatus.


Niin julmalta kun se kuulostaa löysimme itsemme olohuoneen lattialta patjalta, mahdollisimman kaukaa yöheräily helvettimme pääosan esittäjästä, lapsestamme. Lupasin itselleni, että minä en nouse. Minä en luovuta. Minä en reagoi. Samalla huuli vapisten itkin salaa ajatellen, minä en pysty, en vaan pysty.  Pystyykö siihen muka kukaan äiti? Ja niin minä vaan pystyin, päätin että en reagoi paitsi mahdolliseen hysteeriseen avunhuutoon. Tungin korvatulpat niin syvälle, että oikeanpuolimmaisesta korvakäytävästäni poistin sen seuraavana aamuna pinseteillä.

Kohtalo puuttui peliin juuri oikeana yönä, ei sitä hysteeristä avunhuutoa sitten kuulunutkaan, ei koko yönä. Aamulla meitä oli pinnasängyn pohjalla vastassa hymyilevä hyvin nukkunut kaveri. Ja minäkin syljin ne aamuiset hammastahna vaahdot ihan sinne minne kuuluukin, lavuaariin.

Uskomatonta, mutta totta. Tuli se kauan odotettu kokonainen yö, ihan puskien takaa. Kun salama kirkkaalta taivaalta. Usko paremmasta, mitä ei ollut tapahtunut 7- kuukauteen.

Tuli seuraava, sekä kolmas kokonainen yö. Tuhisimme kuin univelkaiset isäkarhu, äitikarhu sekä pikkukarhu -tarinan kuorsaavat karhut. Tai no sitähän me olimme.  Kun olimme viikon verran nukkuneet kokonaisia öitä yhteisessä makuuhuoneessamme, päätimme siirtyä pois makuuhuoneesta omalle makuuparvellemme.

Ja tiedättekö mitä? Tuolla se yöheräily helvettimme pääosan esittäjä nukkuu. Omassa huoneessaan. Kellonympäri ja joskus jopa enemmänkin.

Olen suunnattoman ylpeä itsestäni, että pehmoisen luonteeni kanssa pysyin kovana. En kertaakaan, en edes hetkeksikään nostanut itkevää lastamme viereemme. Kymmeniä kertoja kuuden tunnin yöunien aikana laskin hysteerisesti itkevän lapsemme takaisin selälleen. Tutitin, peittelin, painoin hellästi käteni hänen selkänsä päälle sekä joskus luovutin avaamalla suuni kertoen rauhallisella äänellä "nyt on yö, silloin nukutaan". Lopuksi irrotin otteeni ennen kuin hän ehti nukahtaa ja kömmin takaisin peiton alle, vaikka tiesin että toistaisin rituaalin vielä useita kertoja yössä. Pelkäsin nukahtaa uudelleen, koska pian taas joutuisin heräämään. Siksi löysinkin itseni useasti pimeästä huoneesta pinnasängyn vierestä mytystä. Siinä minä siteen tuijotin pimeään sekä kuuntelin nukkuvaa taloa, vaikka siitä saikin nauttia vain vartin kerrallaan. Nukkuva talo kuullosti hyvin vieraalle, jostain kumman syystä?

Ja näin tuon helvetin kukistaneena voin rehellisesti myöntää, ettei univaje ja elämästä nauttiminen ei vaan kulje käsi kädessä. Pikemminkin tutitus ja vitutus ovat oivallinen pariskunta käsi kädessä kävelemiseen. Ainakin tapauksessamme.

Ja  kun joku kysäisee "milloin palaan työelämään kotiäitini roolista?".Vastaan rehellisesti, että juurihan minä tästä aloin vasta nauttia. Siitä hetkestä lähtien, kun meillä ollaan nukuttu.

Mitä sitä kiertelemään, nimittäin totuutta.


p.s toivottavasti tekstini on luettavaa, sillä arvostan nukkumista tänä päivänä niin kovasti, että useiden oikolukemisten sijaan painan pääni tyynyyn.

33 kommenttia:

  1. Oot uskomattoman vahva ❤️ en tiiä miten ite oisin selvinny, huomaa jo muutaman valvotun/huonosti nukutun yön jälkee mite sekasi, väsynyt ja äkänen sitä onkaan.. Ihanaa että Niilo nukkuu nykyään yöt hyvin ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Julia, et tiedäkkään miten paljon noi sanat meritsee. Haleja teille ! Joo, en oikeesti tunnistanut itteeni käytöksestä enkä mistään muustakaan, onneks tää normi Tiia on pikku hiljaa tullut takaisin :)

      Poista
  2. Oot vahva äiti! Onneksi Niilo rupesi nukkumaan, koska muuten en edes olisi halunnut tietää sun fiiliksiä. Paskaa on hyvä muistella jälkikäteen.

    Olet ihana! <3

    Meillä ei nukyta edelleenkää öitä kunnolla, koska ollaan koko aika kipeitä. Vähän puuduttavaa, mutta Olivia jäi nyt äidilleni hetkeksi hoitoon. Kerään akut täyteen ja sitten jaksan taas. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuin myös!

      Tsemppiä, uskoa parempaan ja niin paranemisiakin vielä teille <3 !!

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus! Eli alkoikin poika nukkumaan yöt yhtäkkiä ihan itsekseen läpi, ettei tarvinnutkaan pitää unikoulua?

    VastaaPoista
  4. Voi muistan kuin eilen sen hetken, kun me toisillemme puhuttiin lapsiemme huonoista öistä!! Onneksi teillä on menty noinkin paljon eteenpäin että nukutaan kokonaisia öitä, meillä ne on vielä kaukana mutta on nämä yöt paljon parempia mitä ne ennen.
    Tsemppiä teille että teidän yöt jatkuu samalla tavalla tästä eteenpäinkin ♥ ja muista, jos yöt huononee niin mulle voit tulla aiba juttelemaan tai muutenkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäki muistan, tottakai :) joo se oli jotain uskomatonta miten ne tuskaset yöt vaan loppuivat kuin seinään. En ainakaan kärsi vauvakuumeesta vieläkään, paitsi ihan hetkittäin sillä kyllä tuo kauhukuva kummittelee edelleen noista unettomista öistä. Nyt vihdoin pystyn nauttimaan kunnolla kaikesta mitä äitiys mulle antaa. Ihana että on ihmisiä ketkä jaksaa jutella, kiitos <3

      Poista
    2. Mä jaksan aina jutella, jos tuntuu et tarvitset juttu kaveria ♡ ei mullakaan vauvakuumetta oo noiden öiden ja ensimmäisen 4kk jälkeen ku silloin oli niitä masuvaivoja :( mutta pitää nauttia näistä hetkistä mitä nyt on, ei meidän vauvat kauan vauvoja oo!

      Poista
  5. Täällä takana helvetilliset yöunet, poika kohta 9kk eikä vieläkään nuku kokonaisia öitä. Kääntelee ja vääntelee ja kitisee, mitään hysteeristä itkua ei kuitenkaan ole. Olen sortunut liian usein olemaan se huvitutti, koska poikamme ei tuttia syö, joten rauhoitan hänet siinä aina rinnalla.
    Tänään aloitamme unikoulun, pakko. Tämän tekstin avulla pystyn siihen, haluan myös kokea tuon fiiliksen että ne hammastahnat tosiaan menee sinne lavuaarin. Kiitos tekstistä! :).

    Ja ihanaa että teillä nukutaan hyvin, toivottavasti meilläkin pian ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rupesin näin jälkikäteen miettimään tekstiä että se antaa ehkä sellasen kuvan et aina huusi kurkkusuorana, mutta meilläkin oli itkuravari kausien lisäks useampi kuukaus sellasta kitinää, vääntämistä minkä nimesinkin valitusvirreksi.. Joskus se kitinä ei edes ollut voimakasta, mutta yöllä muun talon ollessa hiljaa se kuulosti todella voimakkaalle... Hei ihan super iso tsemppihali sinne<3 ja ihan uskomaton fiilis, että tekstini todella rohkaisi sua!!
      Ja tottakai haluaisin kovasti kuulla miten teillä onnistui :)

      Poista
    2. Valitusvirsi, on just kuvaava sana :D. Ajatus siitä että, muillakin on vaikeaa ellei jopa vaikeampaa ja kun saa lukea et muutkin selviää niin kyllä munkin on selvittävä:). Huh, nyt jo hirvittää mitä ilta tuo tullessaan:/. Palailen ilman muuta kertomaan! :)

      Poista
    3. Täytyy silti muistaa että luovuttaminen ei oo vaan luusereille. Jos ei oikeesti pärjää täytyy luovuttaa ajoissa :) kiva kuulla <3

      Poista
  6. Vielä pakko tulla kommentoimaan myös tänne. Hieno postaus. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kiva kun tulit myös tänne kommentoimaan, tottakai on ihana että muuallakin tekstejä kommentoidaan mutta kivointa on saada kommentit suoraan tänne blogiin :) kiitos <3

      Poista
  7. Luin vaan osan mutta sain susta heti "hyvä ja rakastava äiti" kuvan ♡♡♡!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oliks liian pitkä vai ;) ? Voi kiitoksia! Toivottavasti myös olen sellainen, tai pyrin olemaan.

      Poista
  8. Tunnistan monesta kohtaa itseni tästä tekstistä. Tänään viimeksi itkin, että mikä mulla on. Kiitos, kun kirjoitit tämän.

    Kommentoin nyt anonyymina, mutta olen yksi blogiasi seuraava bloggaaja äiti myös itse. En ole vielä valmis nimelläni tätä sanomaan ääneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinäkin paljon voimia ja koitahhan jaksaa ! tää kuullostaa jopa ärsyttävältä mutta kyllä se siitä, ehkäpä just silloin kun vähiten sitä odottaisit. Ja hei sitä varten on anonyymi kommentti päällä, jokainen kommentti merkkaa paljon oli se sitten puumerkeillä tai ei :)

      Poista
  9. Aikaa on kulunut monta vuotta, mutta muistan vastaavat tunteet kyllä.. Ihana että teillä nykyään nukutaan! Nukkuminen on ihan paRasta - onneks lapsetkin sen oppii ymmärtämään, viimeistään teini-iässä jossei muuten (voin kertoa!!). Meillä keskimmäinen nukkui ensimmäisen kokonaisen yönsä kolmevuotiaana. Arvaa paljonko muistan ensimmäisistä vuosista.. :) Nyt jo hymyilyttää, silloin ei. Onneksi jotkut tähdet oli suotuisissa asennoissa, kun kuopus syntyi ja koska vanhemmatkin oli "jo ei niin nuoria" - hän on kuitenkin ymmärtänyt hyvien yöunien päälle jo vauvasta lähtien ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, kyllä ootte sit saanut odotella pitkään sitä ekaa kokonaista yötä :o hhahah, no onneksi oppi ennen teini-ikää tää meidän tapaus.. Oon ite aika ollut kova nukkumaan, joten toivotaan et poikakin jatkaa näitä äidin jalanjälkiä tän asian suhteen ;)

      Poista
  10. Mahtava teksti! Toi kuvaus millainen olit iltaisin kuvaa täysin sitä millainen olin itsekkin pojan ensimmäiset 8 kuukautta.. Tästä aiheesta pitäis olla enemmän avointa keskustelua

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos... Joo yritin vähän googlailla tästä aiheesta sillon kun merkit rupes olemaan ns."hälyttäviä", aino mitä löysin oli just uniongelmaisen iltaoireilu, meinaan siis sitä minkälaisia ajatuksia sellaisen ihmisen päässä pyörii.

      Sitten tajusin, miksi olen niin kamalan kärttyinen ? Vaikka ympärillä olevassa elämässä kaikki oli hyvin.

      Väsymys, se vaan on niin kamalaa.

      Poista
  11. Huii olet äärimmäisen vahva kyllä <3 iso hatun nosto!! Blogisi vaikuttaa niin ihanalta- ihan huippua että laitoit instagramissa viestiä <33

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 kiitos ja ihan huippua, että sain sinut hyvälle mielelle kommenttini kanssa :)

      Poista
  12. Uni on parasta! Esikoinen rupesi nukkumaan yöt läpi vasta 2,5-vuotiaana, tolloin odotin jo toista. Yritmme kaikkea, mutta ei niin ei, huono nukkuja. Silloin olin kyllä väsynyt!
    Kuopus koulutettiin jo 6kk vanhana (kun söi jo soseita ja iltapuuron) nukkumaan. Nykyään nukkuu hyvin, pääsääntöisesti illasta aamuun. Nyt joku vaihe kehityksessä, että elää unissaan ja yöllä itkee, herää jokusen kerran. Tätä kestänyt alle viikon ja ollaan nyt jo ihan poikki miehen kanssa. Naurettiin eilen, että esikoisen kohdallahan oli ihan eri ja nyt on ollut niin helppoa :)

    Väsymystä ei voi kuvitella jos ei siitä itse kärsi!

    VastaaPoista
  13. Ymmärrätkö ollenkaan, miten vanhingollista tuollainen huudattaminen on? Seuraukset näkyvät vasta pitkän pitkän ajan päästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. anteeksi, mutta luitko postusta ajatuksella? Missä välissä kerroin, että huudatimme lasta?

      Poista
  14. Ihana ja rohkaiseva kirjoitus näin yöllä luettavaksi kun juuri tunnin verran notkuin pinnasängyn reunalla laittaen tyttöä (8kk) uudelleen ja uudelleen makaamaan, milloin istumasta, milloin seisoen itkemästä. Meillä vasta alkanut selkeästi yleistymään tämä klo 4-5 yöherääminen. Tyttö olisi selkeesti jo aloittelemassa päiväänsä, mutta ei onnistu. Otin alusta asti sen periaatteen, että ennen klo 6 en omaan sänkyyn ota ja ennen klo 7 ei aamutissiä heru. Välillä tuntuu olevan vaikea pitää omista periaatteistaan kiinni, mutta minua selkeät omat säännöt ovat auttaneet jaksamaan yöt. Ei näitä yöheräilyjä kyllä kenellekään toivo, varsinkaan aikana kun pitäisi päivisin jaksaa lapsen kanssa touhuta. Huomaan itsestäni jo nyt kuinka en jaksa niin paljoa tytölle höpötellä tai hänen kanssaan puuhata. Musta löytyy tota samaa kuin susta, että itsepähän olen lapseni hankkinut jne ajatusmaailmaa. Haluan pärjätä omineen ja olla itsestäni ylpeä. Toistaiseksi voimavarat tuntuu riittävän ja lisävoimia sain juuri tytön hiljaisesta makuuhuoneesta sekä postauksestasi, kiitos siitä ��

    VastaaPoista