sunnuntai 15. marraskuuta 2015

KAIPAATKO SINÄ LAPSETONTA ELÄMÄÄ?

Tämä aihe on hieman kompuroiva, koska lopulta valitsen kuitenkin nykyisen elämäni. Kaikki sen näkevät, että vasta lapsen synnyttyä aloin oikeasti elämään. Aloin toteuttamaan määrätietoisesti unelmiani sekä niellä karun totuuden. Sen, että täällä eletään vain kerran. Herään nykyään jokaiseen aamuun asenteella "Carpe diem", vaikka kuinka nakertaisi. En sentään tatuoi sitä otsaani, mutta melkein. Hermoromahduksen keskelläkin olen valtavan onnellinen, vaikka se ei ulkokuorestani välittyisikään. Taidan sittenkin olla sopeutuvainen ihminen? 

Löysin äitiyslomani aikana itseni useamman kerran ihmettelemästä tyhjän olon tunnetta. Oli sylissä tuhiseva käärö, juuri ostettu koti, vakaa talous ja häntää heiluttava koira. Vasta nyt vuoden päästä olen ymmärtänyt miksi tunsin oloni tuon kaiken ympäröimänä tyhjäksi? Minä pelkäsin. Tuo käärö oli täynnä hoitovastuuta, josta minulla ei ollut mitään kokemusta. Halusin pitää vauvan, mutta miten vauvaa sitten konkreettisesti pidellään? Satunnaisesti tunsin itseni vielä pienemmäksi, kuin vastasyntyneen .

Nykypäivänä minulle ei heti ensimmäisenä tule mieleen äitiys, kun puhutaan parikymppisestä nuoresta naisesta. Ensimmäisenä tulee mieleen nuoruus, opiskelu, runsas vapaa-aika, matkustelu sekä seurustelukuviot yms. Sellainen elämäntilanne, jossa oman navan tuijotus sallitaan. Vaikka instagram seurattavieni lista on täynnä minuakin nuorempia useamman lapsen äitejä (ketkä ovat tarkoituksella lisääntyneet) en vain osaa ajatella asiaa muulla tavalla. 




Itselläni oli kuitenkin hyvä pohja. Kaksi ammattia sekä vakituinen työ. Eikä hyvä äitiys katso ikää, tiedän sen. Eikä välttämättä edes elämäntilannetta, jos on hyvin sopeutuvainen ja päättäväinen ihminen? Enemmänkin äitiys on sellainen asenne kysymys. Jotkut vain haluavat sen vastuun kannettavaksi huomattavasti aikaisemmin, kuin muut. Yhtä pihalla olisin varmasti ollut 32 vuotiaanakin tuo vastasyntynyt käärö käsissäni? Eli jos en olisi yllättäen tullut raskaaksi en uskoisi, että olisin vielä harkitsemassa edes lapsia. Vaikka se nyt kuulostaa elämäntilanteessani todella omituiselta vaihtoehdolta, olen täysin varma, että olisin odottanut lasten hankintaa ainakin 25 vuotiaaksi saakka.

En ole täysin varma, mutta muistaakseni en ole koskaan varsinaisesti haaveillut äitiydestä. Kyllä minä poikaystävälleni kerroin, että haluaisin siten joskus vauvan, mutta se oli pikemminkin sitä "vauvat ovat niin söpöjä" luokkaa. En siis koskaan ole pohtinut, että sitten kun minä olen äiti minusta tulee sellainen ja tollainen, koska en kokenut sitä ajankohtaiseksi, en edes ajatus tasolla. Siksi välillä ihmettelen, miten minusta on kuoriutunut tällainen muumimamma? Nyt tuntuu, että äitiys jos joku on juttuni! 

Oman tilan tarpeeni ei mahdu yhteen kouraan, tarvitsen siis paljon omaa tilaa. Kun palaan miettimään entistä elämääni lapsettomana siinä ei kuitenkaan ole mitään sellaista mihin haluaisin heti palata. Eli en kadu valintoja, mutta kaipaan. Kaipaan vain satunnaisesti helpompaa elämää. Enkä pelkää sanoa sitä ääneen, vaikka jotkut kärsivätkin lapsettomuudesta. Onneksi minulla tukiverkosto, horjumaton sellainen. Ja onneksi minulla on lapseni. 



Epäilen,että todella harvoja vanhempia ihan oikeasti kaduttaa lasten hankkiminen? Minulle rimpuileva taaperokin kaikkine ärsyttävineen vinkumisineen on se sama silmäterä, jonka vastasyntyneenä kotiimme kiikutin. Mutta kukapa ei kaipaisi sitä, että saa nakata laukun olalle ja häipyä ovesta? On se hauskempaa, kuin kerrospukea hikisenä raivoavaa lasta ja survota lukkoon laitettuja jalkoja autontakapenkille. Tai en nyt tiedä hauskempaa, mutta helpompaa ainakin. Ja minä ainakin olen huolissani jatkuvasti, vaikka huolenaihetta ei olisikaan. Me äidit kai tupataan stressaamaan hyvinäkin aikoina? 

Minkä ikäisenä sinusta tuli äiti? Tunnetko joskus kaipuuta lapsettomaan elämään? Milloin on sitten valmis äidiksi? Sitä tuskin kukaan tietää? Omasta kokemuksesta voin kuitenkin vielä tähän loppuun lisätä, että jo yksikin lapsi muuttaa elämän totaalisesti.  


p.s Vietin lapsivapaata lauantaita ja sen te instagram seuraajat (@tiitukatriina) ehkä huomasittekin? Kävin leffassa, syömässä sekä kiertelemässä kauppoja. Piti ostaa itselleen, mutta kas kummaa lastenvaatteitahan sitä tuli taas osteltua.

25 kommenttia:

  1. Minusta tuli ekan kerran äiti 22 vuotiaana, ihan suunnitellusti. En kaipaa mitään entisestä elämästäni, lasten jälkeen elämä itsessään on saanut aivan erilaiset arvot ja merkityksen. Sisällön, jollaista ei voi sanoin kuvailla. Vaikka välillä on raskasta ja tarvitsen myös omaa tilaa, mikään ei tätä voita! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikäänhän ei äitiyttä voita! Siitä olen täysin samaa mieltä.

      En kuitenkaan voi väittää, että olisin saanut elää tarpeeks räväkän elämän ennen äidiksi tuloa. Siksi, ehkä myönnän välillä kaipaavani sitä oman navan tuijotusta, vaikka täydellisen pojan omistankin !

      No jokatapauksessa kuten jo sanoin, mitään en vaihtaisi <3

      Poista
  2. Hyvä teksti! Itse olin 21 v. kun tulin äidiksi. Lapsi oli kyllä toivottu, mutta mun ruususet pilvilinnat siitä miten vauvat vaan nukkuu ja äidit ehtii tekemään vaikka ja mitä, romahti kyllä saman tien kun poika syntyi. Hän nimittäin saattoi syödä 2 tuntia putkeen ja puolen tunnin välein.. se oli yhtä sohvan nurkassa istumista, että kyllä sillon etenkin tuli mietittyä sitä kun oli lapseton ja pysty tekemään muutakin. ;) Eihän tätä äitiyttä tietenkään mistään hinnasta vaihtais pois mutta välillä sitä kaipaa hetkellisesti juuri niitä lapsettoman helppoja lähtöjä minne millonkin ja sitä kuuluisaa omaa rauhallista aikaa. Parasta tuo pikkuinen poika kuitenkin mulle on, kaikkine iloineen ja suruineen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Aivan, välillä on ihan normalia kaivata lapsetonta aikaa. Siksi täytyy muistaa ottaa sitä omaa-aikaa. Mä oon tosi tarkka siitä. Ihan viikottain teen yksin juttuja, muutakin kuin työtä !

      Tsemppiä arjen iloihin ja suruihin <3

      Poista
  3. Meillekkin tuli yllätysvauva minun ollessa 23v. :) Ihana yllätys onkin ollut, mutta varsinkin kipeenä ollessa ikävöin aikaa ennen vauvaa! Oi kun sitä sai vaan sairastaa rauhassa, nukkua ja katsoa tv-sarjoja.. vaan eipä enää onnistu! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei onnistu ei! No mutta onneks mä pysyn yleensä terveenä, koska oon töissä apteekissa.. Mutta se huuto vasta kurjaa on, kun lapsi on kipeenä! :/

      Äitiys on silti parasta <3

      Poista
  4. En ole kaivannut, en näe siinä mitään hohtoa ja voihan sitä lastenkin saatua tehdä asioita ilman lapsia. Sain lapsen suunnitelmallisesti 21-vuotiaana. En osaa vaan kaivata tai haikailla muuta, elämä on niin ihanaa. Monilla haikailijoilla kyllä tuntuu enemmänkin olevan iästä riippumaton asia tuo, sitä nuorta ikää on vaan helppo "syyttää".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tottakai voi! Ja niinhän mä oon paljon tehnytkin, siksi oon kiitollinen tukiverkostosta :) hmm, en osaa sanoa tuohon ikä juttuun mitään, kuitenkin oon sitä mieltä, että en ehtinyt elämään niin "monipuolista" elämää ennen lasta, mutta kuten sanoin aioin jatkaa unelmien toteuttamista.

      Elämä lapsen kanssa on ihanaa, olen samaa mieltä !

      Poista
  5. mä tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi 20 vuotiaana ja olin pari kuukautta ennen ylläriplussaa sanonut etten koskaan halua lapsia...nyt vaan jälkikäteen ajattelen ettei se parikymppinen minä tiennyt mistä olis jäänyt paitsi! Onneksi kohtalo päätti toisin ja nyt onnellinen kahden tytön äiti. Joka kyllä välillä kaipaa sitä huolettomuutta ja helppoutta ennen lapsia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoja fiiliksiä. Mä olin kans 21 kun plussasin ja nyt en osais edes kuvitella, ettenkö olis tuon ihanuuden äiti!

      Välillä kaipaan kuitenkin muutakin ja yritän parhaani mukaan elää välillä myös niinkuin ennenkin :) sulla on ihanat lapset!

      Poista
  6. Meille tuli vauva suunnitellusti minun ollessani 23v. Kaipaan usein aikaa jolloin sai mennä miten huvittaa ja joskus jopa koen asiasta syyllisyyttä. Kuitenkaan en toden totta tätä pientä rakasta ihmistä mihinkään vapaa-aikaan vaihtaisi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sitää kannata syyllisyyttä tuntea. Mulla on se tilanne, että oon arjet kahdestaan lapsen kanssa, joten koen aina lähtiessäni, että oon ihan ansaistusti vapaalla. Oli se sitten leffaa, shoppailua tai vaikka sohvalla röhnöttämistä. Tosin en vietä vapaita sohvalla, koska saan arkena tarpeeks nyhvätä kotona.

      En minäkään vaihtaisi, en ikinä <3

      Poista
  7. Tulin suunnitellusti raskaaksi 22 vuotiaana enkä ole katunut päivääkään. En kaipaa mitään entisestä elämästäni. Lapsen saaminen avasi silmäni ja huomasin kuinka onnellinen olenkaan juuri tällaisena. <3

    Kiva postaus jälleen kerran - olet liekeissä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Selina! Vai, että liekeissä no kiitos ;)<3

      Poista
  8. Kiva kun kirjoitit tästä! :) Mulla on blogissani pohdintoja samasta aiheesta täällä: http://apartofhernature.blogspot.fi/2015/04/ruohon-vihreydesta-ja-elaman-aidoista.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on varmaan aika yleinen aihe meillä äitibloggareilla. Kiitos linkistä! Vastailen mun kommentteihin ja tsekkaan samalla kaikki linkitetyt tekstit, kuhan vaan päikkäriaika kutsuisi! :)

      Poista
  9. tämä on vähän sellainen aihe että uskaltaako sitä oikeasti myöntää että välillä kadehtii lapsettomia ystäviä, mutta kumminkin on tämä hienoa, miten paljon sisältöä elämään tuo pikkuinen on tuonut!
    Päivääkään en pois vaihtaisi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mun mielestä voi sanoa ääneen :) en minäkään vaihtais<3

      Poista
  10. Mä täytin 22 kun oma neiti syntyi. Pakko kyllä myöntää, että mun luonteelle ei sovi kotiäitiys. On toki ollut ihanaa ja raskasta olla kotona, mutta paljon ilosempi oon kun töitäkin on! Vaikka minäkin oon elänyt nuoruuttani, asunut ennen poikaystävää melkein 3v yksin/kaverin kans, olin vuoden sveitsissä, aina tehnyt kahta työtä yms.. Silti tuntuu etten ole elänyt sitä huoletonta elämää "tarpeeksi".
    Kaipaan hirveesti sitä, että sain olla aamusta iltaan töissä ja lähteä siitä vielä viettämään iltaa kavereiden kanssa. Tai kun vapaa päivinä sai nukkua pitkään ja tehä just sitä mitä lystäs!

    Nyt alkaa neidin ollessa kohta vuoden helpottaan, kun saan itse tehdä myös töitä ja mies hoitaa neitiä paljon. Koko mammaloman käytiin vauvatreffeillä tms kerhossa, enää ei kiinnosta.
    Asenne kysymys tosiaan! :-)
    Vielä en ole valmis toiseen lapseen, ehkä joskus 5v päästä:D

    VastaaPoista
  11. Mä palasin jo pojan ollessa 5 kk ikäinen tekemään kerran viikossa töitä, koska no halusin. En millään pystyis olemaan vaan kotona, enkä rahallisesti pärjäisikään kelan tukirahoilla.

    Mä onneksi edelleen noin kerran kuussa lähden kavereiden kanssa baariin/elokuviin/syömään ja pyrin viikottain tapaamaan, vaikkapa kahvikupin äärellä. Toki voi olla useampi viikko, etten näe mun parastaystävää aikataulujen vuoksi, mutta tosiystävyys kestää <3

    Ajattelet hyvin samoin, kun minä.. Mutta en ehkä aio toista lasta odottaa viittä vuotta ;) tai katsotaan nyt mihin elämä vie!

    VastaaPoista
  12. Olin 24, kun esikoiseni syntyi. Häntä ei ollut suunniteltu, mutta rakkaus häneen alkoi heti plussasta. Elämäni on ehdottomasti lasten myötä parempaa ja rikkaampaa. En varsinaisesti kaipaa aikaa ennen lapsia, mutta toki mullakin käy välillä mielessä miten helppoa esim. ulos lähteminen oli ennen lapsia. Mut ymmärrän sun pointin. Ja tosiaan pitää huolehtia siitä että ottaa myös sitä lapsivapaata aikaa silloin tällöin, niin jaksaa paremmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä lapsen kanssa on kyllä rikkampaa, sekin on hyvin sanottu. On paljon huoliakin, mutta onneksi enemmän kaikkea hyvää. Ja rakkaus lasta kohtaan on jotain ihan käsittämätöntä <3

      Poista
  13. Täytyy sanoi, että sinulla on hyviä kirjoituksia tässä blogissasi. :) Tällainen 10 vuotta sinua vanhempi äitikin tykkää lukea, ja usein ihan näitä samoja pohdinnan aiheita on meillä yli kolmikymppisillä äideilläkin.
    Kaipaan todellakin omaa aikaa välillä (kaksi alle 2v. lasta), vaikka ehdittiin miehen kanssa matkustella paljon ja tutustua toisiimme 8 vuotta ennen lapsia. Ja "villiä" nuoruuttakin ehdin elellä ja olla pitkään omillani.
    Lapset ovat silti tärkeintä ja ihaninta elämässäni, sitä ei poista mikään oman ajan kaipuu tai "mitä jos lapsia ei olisikaan..-ajattelu". On inhimillistä kaivata sitä "helppoa" elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Mukava, että näihin teksteihin pystyy samaistumaan itseänikin vanhemmat äitylit :)

      Kiitos kommentista!

      Poista