perjantai 15. heinäkuuta 2016

Anteeksi, mutta saanko puuttua kasvatustapoihisi?

Sanon tähän alkuun heti ensimmäisenä, että en ole täydellinen äiti. Väsyneenä tiuskin, nälkäisenä ärjyn pää punaisena ja joskus jopa petän lupaukset. Suutun olemattomista asioista, mesoan ja käyttäydyn huonosti lapseni nähden viikoittain. Huomaan satunnaisesti heittäytyväni jopa lapsentasoiseksi. Kukapa meistä olisi täydellinen? 

Mutta tiedättekö ne hetket, kun tekisi mieli puuttua toisen tapaan toimia vanhempana? Mulla ei ole hirveästi aikaa vauhdikkaan taaperon perään katsomisen ohella tsiikailla mitä muut vanhemmat tekevät. Keskityn omaan hommaani, eli omaan lapseeni. Ja kyllä, myös minä loukkaannun tai otan itseeni heti, jos joku sattuu huomauttamaan omasta tavastani toimia lapseni kanssa. 

Vietin tuossa taannoin lapsivapaata lauantaita ja suuntasimme lounastamaan ravintolaan. Viereiseen pöytään istahti pikkuinen poika sekä hänen isänsä. Poika oli suunnilleen saman ikäinen kuin poikamme, eli noin parivuotias. Hän oli valtavan söpö! Kuiskutin miehelleni, että katso miten ihana ja naureskelimme yhdessä kuinka aina ajaudummekin lasten keskelle vaikka oma olisikin muualla. 

Tuo parivuotias alkoi kitistä ja kiukutella. Ensin lensi haarukka ja sitten pienet jalat alkoivat potkia pöytää. Meinasin jo kääntää penkkini heidän pöytää vasten ja alkaa viihdyttämään, koska tiedän mitä se on kun istuu ravintolassa nälkäisen lapsen kanssa. Ja hyvin usein (ainakin meidän poika) rauhoittuu, kun joku muu alkaa jutella hänelle leppoisia. Ajattelin kuitenkin, että nyt rentoudun. Ja jopa huokasin helpotuksesta, että onneksi lapsi ei ole minun. Kiukku nimittäin yltyi yltymistään. 


Ravintola oli pieni. Ehkä kymmenen istumapaikkaa jos sitäkään? Radio soi taustalla hiljaisella ja ilmassa tuoksui ruoka. Yhtäkkiä kuuluu vesilasin kilinä. Suuri vesilasi kaatuu naapuri pöydässä. Lapsen isä nousee ja huutaa täysiä pienelle pojallensa "Hei fuck you sulle". 

OIKEASTI?


Jähmetetyn. Suuni on täynnä ruokaa joka maistui vielä hetki sitten täydelliselle, mutta nyt tekisi mieli sylkäistä se lautaselle. Päässäni pyörii miljoona kysymystä. Päällimmäisenä tunteena järkytys. Kuka puhuu pienelle lapsellensa noin? Miten joku kehtaa huutaa jotain tuollaista taaperollensa? Siis mitä tuon isän päässä liikkuu? Alkaa suututtaa.

Rauhoituin, koska olihan tuo pikkupoika sentään päässyt pizzalle isänsä kanssa. Ehkä isällä oli vain huono päivä? Yritin myös ajatella sen tunteen harteilleni, kun minä äitinä mokaisin yleisön edessä. Häpeäisin. Häpeäisin niin suunnattoman paljon. Autoon päästyäni huokaisin helpotuksesta, että en puuttunut. Suustani olisi voinut päästä jotain joka olisi myös lokeroitu sopimattomaksi. Mutta omalle lapselleni en voisi puhua koskaan noin rumasti, en koskaan.  


Tiedättekö ne ahdistavat hetket, kun tekisi mieli puuttua toisen tapaan toimia vanhempana? Olisitko sinä sanonut lapsen isälle jotain tuon karmean lauseen kuultuasi? Missä vaiheessa on ok puuttua toisten vanhempien kasvatus/toimintatapoihin? Olisiko ollut rohkeutta puuttua tilanteeseen? 

5 kommenttia:

  1. Ou nou. Toihan on sama ku sanoisi pienelle että haistapa vittu. Mut vaan in inglish ju nöy. En tykkää.

    VastaaPoista
  2. Mä olisin varmasti kääntynyt katsomaan isää sellaisella ilmeellä, että helvettikin olisi jäätynyt. Kamalan rumasti sanottu. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mulkaisin lähtiessäni sitä isää, mutta jotenkin en vaan osannut puuttua tilanteeseen. Nää kasvatusjutut on niin vaikeita :/

      Poista
  3. Hyi kamala miten rumasti puhuu lapselleen! Kyllä itsekkin tulee joskus suututtua, mutta ihan oikeesti vaikka kuinka suututtaisi, niin aikuisen ihmisen pitäisi kyllä osata hillitä kielenkäyttöään.

    VastaaPoista