perjantai 29. heinäkuuta 2016

Ei mitään hätää, äiti on vain raskaana

" Ei mitään hätää, äiti on vain raskaana". Näin tokaisin taaperollemme, kun purskahdin kyyneliin televisiota katsellessani. "Äiti rakas, äiti rakas" lohdutti kaksivuotiaamme ja sen jälkeen olohuoneessa tarvittiinkin jo sateenvarjoja. Viime aikoina raskaus on laittanut tunteet jylläämään. Itkettää, naurattaa, raivostuttaa ja masentaa vuoron perään. Ihanan kamalat raskaushormonit ovat siis täällä. 

Esikoista kohtaan on muodostunut entistä suurempi tarve suojella ja rakastaa. Liikutun ja murehdin vuoron perään häntä koskevista pienen pienistä asioista. Saatan murehtia hänen eriparisukkia, pientä ruhjetta polvessa ja liikutun kyyneliin unelta tuoksuvasta pörröisestä tukasta aamupalapöydässä. Herkistymisen keskeltä repeän yhtäkkiä raivoamaan. Kiihdyn nollasta sataan. Kuka tuo hirveä hirviö oikein on joka peilistä katsoo? Kuka tuo mököttävä itkupilli vessanlattialla oikein on? Se on vain äiti, äiti joka on vain raskaana. Ei mitään hätää siis. En oikein itsekkään tiedä itkenkö ilosta vai surusta? 


Olo on niin aaltoileva, että tulen pian merisairaaksi. Kait se kuitenkin näin on parempi? Voisi käydä aikamoinen räjähdys, jos antaisin tunteinen kyteä pinnan alla. Jatkuuko tämä vielä 16 viikkoa? Voi perhe parkaani. En kai mä nyt oikeasti hirviö ole? Vähän ailahtelevaa tyyppiä nätisti sanottuna. No meitä kaikkia lohduttaa, että tämä on vain tämmöinen mukava välitila.

Onneksi tämän kaiken voi laittaa hormonien piikkiin. On kuulemma ihan ok itkeä kuollutta kastematoa kadulla tai sitä kun wc-paperi loppuu? Ja tuntea olonsa maailman onnellisemmaksi oman lapsen hiuksia silittäessä? Tuosta olisi voinut jättää kysymysmerkin pois. Se on todellakin ihan ok, oli raskaana tai ei.

Huomasin, että neuvolan ilmoitusseinän valmennus tarjonta on laaja, mutta missä "näin kestät raskaana olevaa naistasi 9- kuukauden ajan"- valmennus? Tsempit siis kohtalontovereille ja varsinkin kaikille kenen puolisot hautovat. Vierestä katsominen ei varmasti ole helppo pähkinä pureskeltavaksi. 

Ja kun minulta kysytään, kuinka henkisesti voin? Vastaan pokkana "eihän tämä nyt sillai missään tunnu". Niinpä niin, eipä. Mutta ei tässä oikeasti ole mitään hätää, koska päällimmäisenä tunteena on onni. 

T. Yhden äiti, pian kahden


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti